Mikä siinä on kun taas ei mikään meinaa tuntua miltään? Minä totun kaikkeen, varsinkin hiljaisuuteen. Ja tähän, mitä tämä nyt on, ei mitään.
Mulla on kiinalaista vihreää teetä ja ikävä. Ikävä ihan mitä vaan mikä antaisi taas syyn kertoa jotain uutta.

En osaa katsoa silmiin puhuessa enkä rakastaa. Otan hyvät asiat itsestäänselvyytenä, en osaa muodostaa normaaleja ihmissuhteita ja pidän koko ajan roolia yllä. Jos joskus en, sitä käytetään mua vastaan. Jätän asiat hoitamatta tai en osaa suhtautua niihin, valvon liian myöhään ja poltan liikaa. Puhun liikaa tai liian vähän, riidoissa en osaa puolustaa itseäni, ja se jää kalvamaan. Muodostan itselleni kaikesta ongelman, enkä osaa elää tasaisesti. Valehtelen, olen levoton ja vainoharhainen. Päden ja ruikutan. Pelkään kaikkea mutta minulla ei ole itsesuojeluvaistoa. Olen takertuja tai luovotan liian helposti. Jätän yksinkertaisten asioiden hoitamisen viimetippaan ja kehitän siitäkin ongelman. En osaa pyytää anteeksi, enkä olla antamatta anteeksi silloin kun ei pitäisi. En pääse yli vuosien takaisista asioista, mutten silti selvitä niitä. En viihdy sellaisessa seurassa joka olisi minulle hyväksi, tai ylipäätään hyvässä seurassa. Kerään ympärilleni vielä säälittävämpiä luusereita kuin minä, ja esitän niille pelastajaa. Ja jos sitten puhutaan ulkonäöstä, olen liian pitkä, liian lihava, minulla on oudon muotoinen pää ja nenä sekä liian iso leuka. Leveät hartiat niinkuin miehellä ja parturirahoillakin ostan kaljaa.

Edellisestä tekstistähän tulisi vaikka hyvä seuranhakuilmoitus.